Erkaantumista

Sallin kuolemasta on kulunut tänään viikko. Elämäni raskain viikko.

Erkaannun Sallin läsnäolosta hiljalleen. Joinain iltoina olen itkenyt kuin lapsi, itken koska en muuta voi, muistot ovat vielä liian kipeitä. Onneksi arjen askareet pitävät minut selväjärkisenä ja toki tietynlainen 'jalat maassa' asenteeni koko elämään.

Olen miettinyt paljon elämääni ja koiria ja tätä harrastusta. Koirat on mulle enemmän kuin harrastus, ne ovat elämäntapa. Koirien vuoksi on paljon uhrattu mutta enemmän ne kuitenkin ovat antaneet. Tässä tunteiden ja ajatusten sekamelskassa olen pohtinut koko harrastuksen 'jäähdyttelyä', se olisi luonnollista tehdä nyt kun talossa on kaksi koiraa, toinen pian 'keski-iän' ohittava ja toinen jo vanhus. Eivät enään mitään 'harrastustykkejä' kumpainenkaan.

En voi kuvitella elämää ilman koiria, ne ovat minun perhe, syy jonka vuoksi nousta aamulla. Mutta jaksaako enään heittäytyä niin täysillä kaikkeen, treenit, kokeet, näyttelyt ja suunnitelmat. Jälkeenpäin on helppo huomata miten paljon olin rakentanut yhden kortin varaan, Salliin. Se oli pitkälle minun unelmien täyttymys ja Sallin myötä myös haaveet kasvattamisesta saivat potkua. Nyt kun Sallia ei enään ole, on pudottu niin tyhjän päälle.

Joulukuun alussa tulee 21 vuotta siitä kun ensimmäinen briardini Hani asteli taloon ja minun sydämeeni. En tunne enään tarvetta vaihtaa rotua, kokeilla jotain uutta. Ne 'halut' ovat kaikonneet jo aikoja sitten. Briardissa on jotain niin tuttua ja sellaista karismaa, joka minua suuresti viehättää. On niin paljon avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, yritän olla liikaa suunnittelematta, liikaa innostumatta, ottaa päivän kerrallaan.

Kiitos kaikille ystäville, jotka ovat eläneet mukana tätä surua, kiitos niistä kymmenistä ja kymmenistä viesteistä joita on tulvinut puhelimeeni, tänne blogiin ja facebookiin. Puhumattakaan niistä ystävistä jotka ovat käyneet meillä tai soittaneet mulle, olette kullanarvoisia, puhuminen on auttanut eikä aina tartte olla edes vastauksia, riittää että kuuntelee.
Kotisivut ovat jäässä. Salli tullaan siirtämään enkelikoiriin Hanin ja Petran sivulle mutta elää edelleen vahvasti sivujeni ulkoasussa, kuvissa ja teksteissä. Ja hyvä näin, olihan se yli 4 vuotta osa meidän laumaa jättäen tassunjäljet sekä sydämeeni että Boreabrien tulevaisuudelle - ihanteena jota tavoitella mahdollisessa briardkasvatuksessa.



Viimeinen kuva..marraskuun aurinkoinen päivä tiistaina 9.11 vain kolme tuntia ennen järkyttävää onnettomuutta. Kuvassa onnellinen kolmikko järven jäällä.

Muistokirjoitus

'Kultakimpale'

Tämän bloggauksen piti käsitellä mennyttä kesää ja syksyä koiraharrastusten osalta ja vähän viittailla tulevaisuuden näkymiin ja toiveisiin. Piti.

Tästä tuleekin muistokirjoitus, ei ehkä sellainen 'oikea' muistelma, siihen mulla ei ole vielä voimia mutta tässä surussa rämpimisessä minua auttaa kun saan puhua tai kirjoittaa.

Sallia ei enään ole. Poissa, ikuisesti.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, tyrmistyneenä valvoin koko viime yön ja varmaan seuraavankin. Mulla on koko ajan levoton olo, tunnen Sallin läsnäolon kun se painautuu jalkopäähän nukkumaan tai kiepsahtaa sohvalle viereeni tai kolisten eteisen naulakon alle ja huokaa tyytyväisenä. Tai kuinka se nappaa välillä lelun romukopastaan ja kantaa sitä syliini - vedetään, heitä! Se on vahvasti läsnä vaikka on poissa.

Eilen iltapäivällä klo 16 hämärän aikaan olimme lenkillä Lohinivantien toisella puolen. Pakkanen oli jäätänyt jänkät ja polut mukavaksi kulkea ja iloitsin miten taas aukeaa talvilenkkeilyurat. Ihan reitin alkupäässä Salli ja Rasta syöksyvät pusikkoon, vaikka en siellä mitään havainnut eikä sieltä kuulunut mitään ääniä. Viheltelin koiria pois ja Gipsyn kanssa samalla jatkoimme matkaa eteenpäin. Sitten kuului kauhea rääkäisy - voi ei!! Salli!! Tunnistin sen Sallin hätähuudoksi ja se tuntui tulevan metsästä joka rajoittuu Lohinivantiehen. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Huusin Rastaa ja Sallia nimeltä samalla kun juoksimme Gipin kanssa tielle päin. Rasta tulee vastaan parta huurussa ja läähättäen, Sallia ei näy. Ajattelin että se on taas loukkaantunut jonnekin keskelle metsää ja lähdimme tyttöjen kanssa etsimään halkoen metsää kohti tietä. Koirat vetivät kovasti kohti Lohinivantietä ja lähistöllä olevaa kotimökkiämme.

Sieluuni on ikuisiksi ajoiksi piirtynyt tien pientareella odottava lohduton näky..tumma, liikkumaton hahmo. Huusin Sallia ja siinä juostessani tajusin heti että Salli on kuollut. Polvilleni vajosin siihen rakkaan koirani viereen ja nostin Sallin syliini, silitin vielä lämmintä päätä ja poskea, suusta valui verta. Salli oli jäänyt auton alle ja saanut iskun päähänsä ja kuollut välittömästi, olivat Rastan kanssa syöksyneet tielle metsäkauriin perässä. Paikalle saapui naapurini jonka auton takapenkille nostimme Sallin. Itse juoksin Gipsyn ja Rastan kanssa lähellä olevaan kotipihaan. Kotona terassilla pitelin kuollutta mutta vielä lämmintä koiraa sylissäni. Pertti oli soittanut Raisalle ja yhdessä istuimme siinä järkyttyneinä. Kiedoimme Sallin ruumiin vihreään hakuhuopaan, samaan mikä niin monet kerrat on ollut maalimiehellä piilona hakuharkoissamme. Sallin huopa.

Tiesin että marraskuussa routa ei ole vielä syvällä joten saisimme Sallin haudattua Vaattojärven mummolaan rantakoivikkoon Hanin vierelle. Viimeisen yön Sallin jäähtynyt ruumis makasi huopaan käärittynä omalla kotiterassillaan. Sinä yönä minä en nukkunut lainkaan, lepäsin kyllä Rasta ja Gipsy kainalossani mutta raastava tuska ei anna sijaa unelle tulla.

Tänään hautasimme Sallin isän ja äitin kanssa. Siinä Hanin vieressä on Sallin viimeinen maja. Hautaan Salli sai mukaansa rakkaan Nemo-pehmokissan. Kesällä laitan haudalle kiven, kuten olen tehnyt kaikille rakkaille edesmenneille koirilleni, Rinalle, Hanille ja Petralle.

Minun lapselliseen uskomukseeni kuuluu koirien taivas, sateenkaaren maa, jossa me kaikki kerran vielä kohtaamme.

Salli rakas, sinä puutut niin paljon. Meillä on niin tyhjää ilman sinua.

Minun on pakko lopettaa, suru ja ikävä pakkautuu sydämeen ja kyyneleet sumentavat silmäni. Tiedän että aika parantaa ja järki voittaa tunteen - mutta se ei voita helpolla.

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan"

-Aleksis Kivi

Postilaatikossa...

oli tänään yllätys!

Punainen paketti Kajaanista...vaikkei ole etes joulu, eikä synttärit eikä mikään muukaan merkkipäivä. Salli sai onnittelulahjan HK1:stä Minnalta ja Hunkalta - paketista paljastui vinkulelu, kissa tai hiiri, ihan kumpi vaan. Kiitokset Kajaaniin! Voitte uskoa että lahjan saaja oli iloinen - voe tätä vingutusta! :-/

Sallilla on kotona oma romulaatikko, eteisen nurkassa. Siitä se nappaa aina innostuessaan lelun tai kaksi ja kantelee niitä ympäriinsä tai kirputtaa ja mussuttaa..mutta ei revi, ei ainakaan näitä lujatekoisia koirien leluja, kirpputorilta hommatut pehmolelut sensijaan suolistetaan jossain vaiheessa niiden elämänkaarta.

Paitsi yksi on säästänyt henkensä - Nemo. Se on kirpparilta vuosia sitten eurolla hankittu oranssinkeltainen kissa ja nimensä se tietysti sai Sallin kasvattajan Manen upean Birmakollin mukaan - Glitter's Geronimo eli Nemo! Yhdennäköisyys on ilmiselvää ;-)

Manen Nemo ja Sallin Nemo - pahoittelemme jälkimmäisen likaista kuontaloa, kuvausta varten se pelastettiin ulkoa portaiden alta...