Uros vai narttu

Pentukyselijöillä on ollut muutamilla pohdinnassa iänikuinen kysymys - uros vai narttu? Mulle se on ollut aina itsestäänselvä kysymys, olen narttuihmisiä jos jotenkin pitää kategorioida. Briardissa myös nartun monasti näppärämpi koko on eduksi, vaikkakin omaan joukkoon on mahtunut pari tosi isoa, koon ylärajoilla olevaa narttua.

Kasvattajana olen kuitenkin sen asian edessä että suosituksia täytyy osata antaa. Lähinnä näkisin että yksilön luonne ratkaisee, perusluonteenominaisuuksien lisäksi. Uros on uros oli sitten dominanssia enempi tai vähempi. Pentuetta seuratessa voi havaita luonteen eroja jo ensimmäisen 7 vk aikana ilman että pentuja testaa kukaan ulkopuolinen pentutestaaja. Varsinkin pentujen sosiaaliset suhteet, suhtautuminen toisiinsa ja tuttuihin aikuisiin koiriin on mielenkiintoista havainnoitavaa. J-pennuissa kesällä 2006 oli neljä urosta ja viisi narttua. Joukkoon mahtui monenlaista tepsuttelijaa mutta ehdottomasti eniten särmää ja haastavaa dominanssia oli mustilla urospennuilla Jallulla ja Jumpella sekä nartuista Sallilla. Leikeissä se näkyi päällepäsmäröintinä ja toisen voimakkaana alistamisena sekä ruoka-aikoina yli-jyräämisenä. Yhä selkeämmin luonteen erot alkoi erottua kun kotiin jäi pitemmäksi aikaa Sallin lisäksi velipojat Saska ja Jumpe.

Sisko ja sen veli, Saska & Salli

Salli ja Jumpe oli ajoittain ihan mahdoton pari, tappeluja syntyi leluista, huomiosta ja ennenkaikkea ruuasta. Saska puolestaan erottui jo taaperona pentueen 'nössykkänä' ja koko puolivuotisen ajan mitä se minulla kasvoi oli se kiltti, helppo ja herkästi alistuva urospentu. Jumpesta ja Sallista kasvoi sittemmin vahvaluonteisia ja melkoisella dominanssilla varustettuja aikuisia briardeja, joskin upeita harrastuskoiria, joiden tempperamentti ja tulisuus oli vain etu oikein suunnattuna. Jumpe tosin, juurikin vahvan luonteensa vuoksi, vaihtoi kotia 9kk iässä. Saska puolestaan on edelleen helpohko briarduros, toki hormoonaalisesti aikuistuttuaan siitäkin tuli 'uros' eikä se enään heittäydy jokaisen vastaantulevan rapsuttelijan jalkoihin saatikka osoita alistumista vieraille koirille.

Muistan aina miten Saska oli emänsä Gipsyn lellikkipentu. Saskaa ei komennettu samalla volyymilla mitä esim. Jumpea ja Sallia, eikä kukaan pennuista saanut niin paljon hellyyttä osakseen kuin tämä isotassuinen poika. Saskasta olis takuulla tullut oikea peräkammarinpoika jos se olisi syntymäkotiin jäänyt.

Äiti ja poika

Lemmikkipalstoilla on tämän alkutalven ajan ollut mielenkiintoinen keskustelu narttujen välisistä tappeluista, lähinnä juuri saman lauman narttujen väleistä. Osa kirjoittajista on ollut vahvasti sitä mieltä ettei sopuisaa narttulaumaa voi ollakaan, että nartut tappelevat 'tappaakseen' ja kerran tapeltuaan paluuta entiseen sopuun ei ole. Itse näkisin ettei tähänkään ole absoluuttista totuutta, koirat ovat yksilöitä ja sosiaalisuudessa on saman rodun välillä paljonkin eroja. Toisaalta on rotuja joiden olettaisi olevan sosiaalisia, helpompia laumakoirina jo alkuperäisen käyttötarkoituksensa perusteella vrt. kanakoirat ja ajo/ajuekoirat jotka on pitkälti jalostettu toimimaan laumassa ja pareittain. (paitsi se eräs savolainen isoegoinen beagle.. ;-)

Omassa laumassa on ollut vain briardnarttuja. Onko briard erityisen huono laumarotu? vaikea sanoa, meillä laumasopu on aina säilynyt vaikka kokoonpano on vuosien saatossa, luonnollisen poistuman kautta ajoittain muuttunut. Omista nartuistani Hani ja Salli olivat epäsosiaalisimpia, niille molemmille oli tyypillistä 'omistaa' minua, asetuttuaan viereeni tai kainaloon ei siihen ollut muilla tulemista ilman että olisin itse puuttunut tilanteeseen. Tappeluitakin on ollut vuosien saatossa monia, osa pahoja puremia ja repimisiä antibioottikuureineen ja osassa taas on päästy pelkillä irronneilla karvatupoilla. Tappelut ovat olleet seurausta kiihtymyksestä, lenkille lähtötilanne, autosta ulos päästäminen esim. metsätien varressa tai kepin/pallon heittotilanne. Yleensä hormoonit ovat osasyyllisiä näihin tappeluihin, juoksujen läheisyys tai varsinainen juoksuaika on luonnollisesti kipinäherkkää aikaa.

Yhteiselo ei kuitenkaan ole näihin tappeluihin koskaan loppunut eikä meillä ole ikinä turvauduttu portteihin tai eri huoneisiin tyttöjen kanssa. Tilanteita 'lukemalla' ja omat koirat tuntevana olen selvinnyt eteenpäin ja aina tappelun jälkeenkin meillä on 'mahduttu' samalla sohvalle köllimään.

Hauskoja huomioita olen tehnyt viime kuukausien aikana. Sallin kuoleman jälkeen Gipsyn ja Rastan välit ovat palautuneet entiseen 'isosisko- pikkusisko' asetelmaan. Ne hoitavat toisiaan ja taistelevat samasta kepistä tai leikkivät yhteisellä vetolelulla - aiemmin tämä ei olisi onnistunut, väliin olisi salamana syöksynyt Salli varastaen kepin tai lelun takuuvarmasti itselleen.

Kaverukset sohvalla

Gipsyn ja Sallin välit olivat taattua (hyvää) äiti-tytär suhdetta loppuun asti, hyvin lämpimät ja hellät. Meillä tämä tarkoitti että Gipsy antoi käytännössä kaiken Sallille periksi eikä näiden kahden välillä ikinä rätissyt tai kipinöinyt. Sallin ja Rastan välisissä tappeluissa Gipi aina asettui Sallin 'puolelle' Rastaa rökittämään. Salli alistui emälleen loppun asti eikä se koskaan luopunut pentumaisesta tavastaan tarttua Gipiä hellästi poskivilloista kiinni ja 'roikkua' siinä kylkikyljessä edeten. Salli myös putsasi emänsä korvat päivittäin. Nyt Rasta on palannut vanhaan asemaansa ja hoitaa muorin korvienputsauksen.

Gipi ja Rasta helmikuussa 2011

Suunnitelmissa on jättää omasta pentueestani narttupentu kotiin. Aika näyttää miten lauman yhteiselo lähtee sujumaan, ainakin ikäeroa on runsaasti sillä Rasta, nuorimmaiseni, on jo 7-vuotias eikä tässä tapauksessa ole kysymys äiti-tytär suhteesta millään muotoa, kumpikaan nartuistani ei ole tulevan pennun emä. Ihan uusi sivu koiralaumassani on taas kääntymässä, tuskin maltan odottaa.