Tassunjälkiä sydämessä

Olen sytyttänyt koirille jo monta hautakynttilää ja kaivanut monta kuoppaa. Viimeistä majaa. Minulla on ollut onni saada kasvaa koirien kanssa, jo lapsuudesta koira on kuulunut elämääni tavalla tai toisella. Ensimmäiset koirat olivat perheen yhteisiä koiria, aivan ensimmäisestä sekarotuisesta Tarusta minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja mutta sen sijaan cockerspanieli Rinasta toki paljonkin.

Rina oli koko perheen lemmikki, minulle lähinnä rakas kasvukumppani lapsuudessa ja nuoruuden karikoissa. Rina eli Crawford Virginia oli hienosukuinen ruskeavalkoinen cockerityttö Poikolaisen Teijalta kennel Crawfordista. Rina otettiin kotikoiraksi joten näyttelyissä sitä ei nähty eikä meillä ollut edes silloin tarvittavaa tietoa ja osaamista näyttelyesittämisestä saatikka cockerin oikeaoppisesta trimmaamisesta. Kotikoirana ja minun lenkkikaverina Rina täytti tehtävänsä täydellisesti, ei ollut nuorelle tytölle liian vaativa kasvatettava eikä silloisiin ison perheen ahtaisiin asuntoihin liian suuri koira. Sopiva marjastus ja mökkikoira kuten äiti Rinaa aina muisteli. Eniten Rina olikin äitini koira, sitten vasta minun. Rina kuoli syöpään (kasvain keuhkoissa) hieman yli 11 vuotiaana. Rina haudattiin Koivumaahan, lapsuudenkotini maisemiin. Lämpimät muistot jäivät tästä surusilmäisestä silkkikorvasta, yhä edelleen cockerit saavat minussa tunteita esiin, suloinen ihana rotu, ehkä joskus vielä...

Rinan kanssa päikkäreillä syksyllä 1980

Rinan viimeisinä vuosina minun koiraharrastus varsinaisesti alkoi - briardi Hani tuli taloon. Hanista eli FIN Mva & Tva JK2 Angeliquesta olisi kerrottavaa yhden blogin verran. Hani oli ensimmäinen ikioma koirani, sattuman kautta hankittu, suuri sydän kääriytyneenä mustaan karvavyyhteeseen. Elämäni koira. On hieman epäreilua verrata Hania mihinkään jälkeenpäin tulleeseen koiraani. Hani oli ensimmäinen ja vain yksi voi olla ensimmäinen. Hanin kanssa pääsin sisälle koiraharrastuksen ytimeen ja voin sanoa että ilman tämän koiran mahtavia ominaisuuksia koulutuksen suhteen minusta tuskin olisi tullut niin intohimoinen palveluskoiraharrastaja saatikka briardharrastaja kuin tänä päivänä koen olevani.

Hanista voisi sanoa että se oli yhden ihmisen koira, sen elämäntehtävä oli palvella minua olla minun varjoni. Hani eli pitkän elämän kunnes lopulta yli 14 vuotiaana elämänliekki hiipui ja uskollinen ystävä piti päästää lähtemään. Elettiin marraskuuta 2003..aina siitä eteenpäin marraskuut ovat minulle surunsävyttämiä ja pimeitä kuukausia, kuten tänäkin vuonna. Hani nukkuu ikiuntaan Vaattojärven mummolan rantakoivikossa seuranaan monia koiraystäviämme.

Hani Hakapolulla keväällä 2001

Jos oli Hani hieman välinpitämätön muita ihmisiä ja koiria kohtaan, ei samaa voinut sanoa seuraavasta briardistani Petrasta, FIN Mva JK2 Harmi de la Chaume du Bois Dieu. Petra oli maailman kiltein, ystävällisin ja sosiaalisin koira. Se oli luotettava tilanteessa kuin tilanteessa, eikä se ikinä suhtautunut varauksellisesti yhteenkään ihmiseen, oli sitten kyseessä lapsi, vanhus, vammainen tai soperteleva humalainen. Petra joutui Hanin vierellä kovaan elämänkouluun, Hani teki sille selväksi että on vain yksi koira joka on emäntää lähellä. Toisenlaisessa tilanteessa ja elämän vaiheessa Petrasta olisi tullut upea harrastuskoira mutta Hanin rinnalla se ei oikein koskaan päässyt oikeuksiinsa. Petra oli ikuisesti se 'kakkoskoira', vaatimaton ja vähään tyytyvä. Petra eli pitkän elämän lähes 15 vuotiaaksi kunnes lopulta keskellä talvea maaliskuussa 2007 jouduin jättämään haikeat jäähyväiset kultaiselle vanhukselleni. Petran hautapaikka on Pellossa lemmikkieläinten hautausmaalla Akajoen varrella.

Petra Melakankaalla talvella 2000

Kaikki em koirani ovat olleet iäkkäitä kuollessaan, niiden aika on täyttynyt ja luopuminen on jollain tapaa ollut luonnollista, hyväksyttävää. Ikävää ja surullista kylläkin eikä yhtäkään saatettu matkalleen ilman kyyneleitä ja suurta surua. Koskaan en uskonut kokevani sellaisia tunteita mitä nyt olen viimeisten kuukausien aikana kokenut ja tuntenut. Musertavaa surua, ikävää ja tyhjyyttä, surumieltä joka painaa sydämessä ja varjostaa joka ikistä päivääni.

Sallin menetys on ollut kipein kaikista. Salli oli omanlaisensa tarina, pentu joka tuli tai jäi mittatilauksena minulle 'omasta' pentueesta. Oma pikku Salli, karvarölli, ei täydellinen eikä upein mutta niin omaan käteeni sopiva koira kuin olla ja voi. Koira joka lunasti paljon toiveita ja unelmia. Niin iloinen pikkukoira, täynnä vauhtia ja elämisen riemua. Koira jonka kanssa kaikki jäi niin kesken. Koko Sallin elämä jäi kesken. Näitä tassunjälkiä en vielä olisi halunnut sydämeeni vaan tuonne lumiselle pihalle Gipin ja Rastan jälkien sekaan vielä moneksi moneksi vuodeksi.

Salli pilli palli 6vk

Vuosi on lopuillaan ja tämän vuoden viimeisiä päiviä viedään. En tehnyt viime vuonna tähän aikaan varsinaisia uuden vuoden lupauksia enkä kirjannut tavoitteita koiraharrastukselle. Silti tulee aina mietittyä mitä jäi käteen menneestä vuodesta.

Suru.

Kaikki ilon hetket ja onnistumiset vesittyivät tyrmistyttävään suruun. Tuntuu niin epäreilulta etten voi tällä hetkellä tuntea iloa yhdestäkään menneen vuoden onnistuneesta koesuorituksesta saatikka niistä monista hetkistä treenikavereiden kanssa kentillä tai hakumetsissä. Ajatusten paluu niihin ihaniin hetkiin Sallin kanssa tekee vielä niin kipeää. Toki tiedän että vielä joku päivä muistelen Sallia ilolla ja ymmärrän miten paljon nämä menneet neljä vuotta opettivat minua. Sallin kanssa etenimme haussa kokeisiin asti ja varmasti mieluisin muisto Sallista tulee olemaan hakukoirana, minun ensimmäiseni siinä lajissa.

Pitää katsoa eteenpäin, näin minua on kehotettu. Ja toki niin aijon tehdäkin ja vanhan intiaaniviisauden mukaan 'ajatella eläviä enemmän kuin kuolleita'. Ensi vuodesta tulee varmasti erilainen vuosi, mutta siinä vuodessa ovat vahvasti mukana kultakoirani Gipsy ja Rasta kumpikin omalla persoonallisella tavallaan.