Näinhän täällä käy...

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy.

Joulukuun ensimmäinen päivä. Vielä on monta monta pitkää ja pimeää päivää ennen kuin valo taas voittaa. Marraskuinen aurinko ja kuulaat pakkaskelit värjäsivät maiseman tosi kauniiksi useana päivänä. Jännä miten tämmöisenä tympeänä ja pimeänä vuodenaikana voikin olla niin kaunista, itseasiassa talvinen maisema ei voisi olla kauniimpi kuin mitä se monesti marraskuussa on.

Koirien kanssa olemme tehneet pitkiä lenkkejä järven jäällä ja vaaramaisemissa. Luonnossa on nyt tosi hiljaista, tuntuu että kaikki linnutkin ovat kaikonneet. Ajattelen että tämä aika on levon aikaa, pitää levätä että taas keväällä jaksaa.

Monet ovat kyselleet minulta kuinka koirat ovat reagoineet siihen että yksi on joukosta poissa. On varmaan ollut pettymys kun kerron ettei juuri mitenkään. Rasta oli Sallin mukana onnettomuudessa, rintarinnan syöksymässä tielle toisiaan kirittäen ja kun Salli kolahti auton renkaaseen oli Rasta säästynyt nipin napin. Toki se oli levoton sen illan ja ensimmäisen yön, läähätti varmaan kaksi tuntia onnettomuuden jälkeen. Pari päivää jälkeenpäin se odotti lenkillä Sallia kilpajuoksuun, kääntyili katselemaan takaisinpäin odottaen mistä Salli syöksyy kisailemaan. Se meni ohi pian.

Koirat elävät tässä hetkessä, ei ne murehdi menneitä eikä tietojeni mukaan edes kykene 'ajattelemaan' ihmisen tavoin. Niille riittää että elämä jatkuu arkisin rutiinein, Sallin poistumisen myötä juuri mikään asia ei muuttunut niiden omassa elämässä. Joskus toivon että olisinpa koira.

Viimeisessä kuvassa olemme tyttöjen kans lenkillä jäällä. Ansku sattui Pessin ja Hottiksen kans samaan aikaan Tammelle, kosken rantaan ja ikuisti meidät hienoon kuvaan.