Vuosi

Viime päivinä on ajatukset haikeina hiipineet viime vuoteen..marraskuun 9.pv. Raskas vuosi on takana, myönnän. Eipä silti kyllä vuoteen mahtuu paljon iloisiakin asioita, mutta tällä hetkellä, tänä päivänä ikävä on päällimmäinen tunne.
Sallin kuolemasta on tänään tasan vuosi. Muistan se päivän kuin eilisen. Samanlainen pakkasen kirpaisema marraskuun arkipäivä, joka päättyi suureen menetykseen ja suruun.
Vuoden mittaan olen miettinyt oikeuttani surra ja itkeä koiraa, ei täällä maalla läheskään kaikki ymmärrä eläimen menettämisen aiheuttamaa surua, enkä kyllä olekaan suruani julkisesti 'laulanut'. Minun suruhan se onkin, tunne omassa sydämessä ja sielussa.
Loppukesästä lähipiirissäni koettiin suuria menetyksiä ja taas tunsin miten voimaton ihminen on kuoleman edessä ja miten yllättäen lähtö voi tulla, kelle tahansa. Oli nuori tai vanha, ihminen tai eläin.

Menettämisen pelko on aika ajoin hiipinyt mieleeni kun kattelen Rillaa juoksemassa pihalla tai käpertymässä syliini sohvalla. Olis epäreilua ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä että menettäisin Rillankin nuorena. Onhan sekin täysin mahdollista mutta ei passaa liikaa antaa ajatuksia menettämisen pelolle jää vielä moni tavallinen arjen ilo kokematta.

Tänään ajelimme koirien kanssa Vaattojärveen ja kävimme Sallin haudalla. Pakkasen jäädyttämässä hautakummussa näkyivät hirven jäljet hiekassa ja koko ympäröivä koivikko oli kylvetty täyteen tuoreita hirvenpapanoita. Järvelän hirvet olivat olleet taas liikkeellä ja käyskennelleet siinä lähistöllä tallaten koirien hautoja. Salli olisi tykännyt tästä ja varmaan antanut hirville lentävät lähdöt. Ehkäpä ne olikin Sallin terveiset meille haudalla vierailijoille - life goes on.