lauantai 11. huhtikuuta 2015

Ilo on poissa elämästä

Viimeisen päivityksen iloiset synttäritunnelmat ovat vaihtuneet suruun. Synkät pilvet ovat peittäneet meidän aina niin iloisen pikkulauman. Huhtikuu, tuo kuukausista ihanin ja toisaalta ja niin monesti raadollisin on näyttänyt jälleen julmuutensa.
Eihän se toki kuukauden 'syy' ole..mutta monesti juuri huhtikuussa, kevään ollessa kukoistuksessaan, tapahtuu jotakin todella yllättävää, onnettomuuksia, kuoleman sanomia...
Minä rakastan Lapin kevättä, aurinkohankia, yöpakkasia hankikantoineen, pitkiä valoisia iltoja ja häikäiseviä aamuja. Pitkin talvea odotamme koirien kanssa kevään aurinkoisia päiviä, jolloin kiipeämme tutulle reitille Mustaselkään ja Käkivaaraan. Sieltä huipulta voit nähdä koko Järvirovan, kotimökkimme ja taustalla Sieppijärven kylän järvimaisemassa.
Tänään, juuri sellaisena huippukauniina kevätpäivänä, kaikki tuo olisi ollut mahdollista. Meille ei kuitenkaan retkeä tänä keväänä tule.

Pääsiäisenä mummolan pirtissä
(c) Heidi Ahonen


Rasta on sairas. Vakavasti sairas. Ei se vielä kauhean kipeä ole, ainakaan jos omaan koirantuntemukseeni ja havainnointiini on luottamista. Pitkin kevätalvea olen ollut huolestunut, kuinka huonosti Rasta syö, ruoka ei maistu. Mikään kauhean ahne koira se ei ole koskaan ollut, mutta nyt ruokaa on uponnut vain puolet normaalista. Laihtunutkin se on selvästi. Pääsiäisen aikoihin se alkoi näyttää väsymyksen merkkejä, oli semmonen 'hiljainen' ja voipunut. Sen vatsa tuntui pinkeältä vaikka kiloja oli lähinnä tippunut. Pyhien jälkeen menimme eläinlääkäriin ottaaksemme laajakirjoiset verikokeet. Mitään verikokeita ei tarvinnut ottaa, diagnoosi selvisi ultrassa. Perna oli valtavan kokoinen ja sitä varjosti epämääräinen massa. Kasvainmassa ja vielä imusolmukkeiden suurentuminen varmisti asian, että kyseessä on pernakasvain, pahalaatuinen, syöpä.
Toki olin varautunut pahimpaan, arvelin jo etukäteen kasvaimen mahdollisuutta, koska maksa - ja haimavaivoihin usein liittyviä ripulia ja oksentelua ei esiintynyt. Eikä myöskään märkäkohtuun liittyvää runsasta juomista ja märkävuotoa.
En edes kysynyt eläinlääkäriltämme mahdollista elinaikaennustetta, eikä leikkaus ollut edes vaihtoehto jo 11-vuotiaalle koiralle. Sillä hetkellä tiesin, että Rastan elämä on tulossa päätökseen. Haluan antaa sille vielä hetken hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta. Antaa aikaa myös itselleni. Edessä on taas luopuminen, puristava suru sydämessä, pitkä rivi päiviä, joissa suru on läsnä.

Nautiskelua keväthangella tänään



Minulla on myös surumieli Rillan puolesta. Se jää nyt minun ainokaiseksi. Se menettää parhaan ystävänsä, laumanjäsenen, varaemonsa. Voi tätä kyynelten määrää. Yritän olla reipas ja vahva koirien takia, pitää viimeiset päivät mahdollisimman arkisina, sellaisina mihin ne ovat aina tottuneet. Lenkkeilemme rauhallisia kävelyretkiä, koirat saavat syödä jäniksenpapanoita hangelta ja päivystää pihalla aurinkoisella terassilla makoillen. Iltaisin ne hoitavat tosiaan, putsaavat korvia ja nukkuvat sohvalla vierekkäin.


Me kaksi.

2 kommenttia:

Minna Tee kirjoitti...

Voi Minna... Voi Rasta... Voi Rilla... Enpä olis tämmöistä koettelemusten kevättä teille toivonu... Ei tässä löydä oikein lohdutuksen sanojakaan... En voi toivottaa muuta kuin jaksamista... Ajattelen teitä. Koko ajan.

Raisa kirjoitti...

❤️❤️❤️