maanantai 27. joulukuuta 2010

Tassunjälkiä sydämessä

Olen sytyttänyt koirille jo monta hautakynttilää ja kaivanut monta kuoppaa. Viimeistä majaa. Minulla on ollut onni saada kasvaa koirien kanssa, jo lapsuudesta koira on kuulunut elämääni tavalla tai toisella. Ensimmäiset koirat olivat perheen yhteisiä koiria, aivan ensimmäisestä sekarotuisesta Tarusta minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja mutta sen sijaan cockerspanieli Rinasta toki paljonkin.

Rina oli koko perheen lemmikki, minulle lähinnä rakas kasvukumppani lapsuudessa ja nuoruuden karikoissa. Rina eli Crawford Virginia oli hienosukuinen ruskeavalkoinen cockerityttö Poikolaisen Teijalta kennel Crawfordista. Rina otettiin kotikoiraksi joten näyttelyissä sitä ei nähty eikä meillä ollut edes silloin tarvittavaa tietoa ja osaamista näyttelyesittämisestä saatikka cockerin oikeaoppisesta trimmaamisesta. Kotikoirana ja minun lenkkikaverina Rina täytti tehtävänsä täydellisesti, ei ollut nuorelle tytölle liian vaativa kasvatettava eikä silloisiin ison perheen ahtaisiin asuntoihin liian suuri koira. Sopiva marjastus ja mökkikoira kuten äiti Rinaa aina muisteli. Eniten Rina olikin äitini koira, sitten vasta minun. Rina kuoli syöpään (kasvain keuhkoissa) hieman yli 11 vuotiaana. Rina haudattiin Koivumaahan, lapsuudenkotini maisemiin. Lämpimät muistot jäivät tästä surusilmäisestä silkkikorvasta, yhä edelleen cockerit saavat minussa tunteita esiin, suloinen ihana rotu, ehkä joskus vielä...

Rinan kanssa päikkäreillä syksyllä 1980

Rinan viimeisinä vuosina minun koiraharrastus varsinaisesti alkoi - briardi Hani tuli taloon. Hanista eli FIN Mva & Tva JK2 Angeliquesta olisi kerrottavaa yhden blogin verran. Hani oli ensimmäinen ikioma koirani, sattuman kautta hankittu, suuri sydän kääriytyneenä mustaan karvavyyhteeseen. Elämäni koira. On hieman epäreilua verrata Hania mihinkään jälkeenpäin tulleeseen koiraani. Hani oli ensimmäinen ja vain yksi voi olla ensimmäinen. Hanin kanssa pääsin sisälle koiraharrastuksen ytimeen ja voin sanoa että ilman tämän koiran mahtavia ominaisuuksia koulutuksen suhteen minusta tuskin olisi tullut niin intohimoinen palveluskoiraharrastaja saatikka briardharrastaja kuin tänä päivänä koen olevani.

Hanista voisi sanoa että se oli yhden ihmisen koira, sen elämäntehtävä oli palvella minua olla minun varjoni. Hani eli pitkän elämän kunnes lopulta yli 14 vuotiaana elämänliekki hiipui ja uskollinen ystävä piti päästää lähtemään. Elettiin marraskuuta 2003..aina siitä eteenpäin marraskuut ovat minulle surunsävyttämiä ja pimeitä kuukausia, kuten tänäkin vuonna. Hani nukkuu ikiuntaan Vaattojärven mummolan rantakoivikossa seuranaan monia koiraystäviämme.

Hani Hakapolulla keväällä 2001

Jos oli Hani hieman välinpitämätön muita ihmisiä ja koiria kohtaan, ei samaa voinut sanoa seuraavasta briardistani Petrasta, FIN Mva JK2 Harmi de la Chaume du Bois Dieu. Petra oli maailman kiltein, ystävällisin ja sosiaalisin koira. Se oli luotettava tilanteessa kuin tilanteessa, eikä se ikinä suhtautunut varauksellisesti yhteenkään ihmiseen, oli sitten kyseessä lapsi, vanhus, vammainen tai soperteleva humalainen. Petra joutui Hanin vierellä kovaan elämänkouluun, Hani teki sille selväksi että on vain yksi koira joka on emäntää lähellä. Toisenlaisessa tilanteessa ja elämän vaiheessa Petrasta olisi tullut upea harrastuskoira mutta Hanin rinnalla se ei oikein koskaan päässyt oikeuksiinsa. Petra oli ikuisesti se 'kakkoskoira', vaatimaton ja vähään tyytyvä. Petra eli pitkän elämän lähes 15 vuotiaaksi kunnes lopulta keskellä talvea maaliskuussa 2007 jouduin jättämään haikeat jäähyväiset kultaiselle vanhukselleni. Petran hautapaikka on Pellossa lemmikkieläinten hautausmaalla Akajoen varrella.

Petra Melakankaalla talvella 2000
Kaikki em koirani ovat olleet iäkkäitä kuollessaan, niiden aika on täyttynyt ja luopuminen on jollain tapaa ollut luonnollista, hyväksyttävää. Ikävää ja surullista kylläkin eikä yhtäkään saatettu matkalleen ilman kyyneleitä ja suurta surua. Koskaan en uskonut kokevani sellaisia tunteita mitä nyt olen viimeisten kuukausien aikana kokenut ja tuntenut. Musertavaa surua, ikävää ja tyhjyyttä, surumieltä joka painaa sydämessä ja varjostaa joka ikistä päivääni.

Sallin menetys on ollut kipein kaikista. Salli oli omanlaisensa tarina, pentu joka tuli tai jäi mittatilauksena minulle 'omasta' pentueesta. Oma pikku Salli, karvarölli, ei täydellinen eikä upein mutta niin omaan käteeni sopiva koira kuin olla ja voi. Koira joka lunasti paljon toiveita ja unelmia. Niin iloinen pikkukoira, täynnä vauhtia ja elämisen riemua. Koira jonka kanssa kaikki jäi niin kesken. Koko Sallin elämä jäi kesken. Näitä tassunjälkiä en vielä olisi halunnut sydämeeni vaan tuonne lumiselle pihalle Gipin ja Rastan jälkien sekaan vielä moneksi moneksi vuodeksi.

Salli pilli palli 6vk

Vuosi on lopuillaan ja tämän vuoden viimeisiä päiviä viedään. En tehnyt viime vuonna tähän aikaan varsinaisia uuden vuoden lupauksia enkä kirjannut tavoitteita koiraharrastukselle. Silti tulee aina mietittyä mitä jäi käteen menneestä vuodesta.

Suru.

Kaikki ilon hetket ja onnistumiset vesittyivät tyrmistyttävään suruun. Tuntuu niin epäreilulta etten voi tällä hetkellä tuntea iloa yhdestäkään menneen vuoden onnistuneesta koesuorituksesta saatikka niistä monista hetkistä treenikavereiden kanssa kentillä tai hakumetsissä. Ajatusten paluu niihin ihaniin hetkiin Sallin kanssa tekee vielä niin kipeää. Toki tiedän että vielä joku päivä muistelen Sallia ilolla ja ymmärrän miten paljon nämä menneet neljä vuotta opettivat minua. Sallin kanssa etenimme haussa kokeisiin asti ja varmasti mieluisin muisto Sallista tulee olemaan hakukoirana, minun ensimmäiseni siinä lajissa.

Pitää katsoa eteenpäin, näin minua on kehotettu. Ja toki niin aijon tehdäkin ja vanhan intiaaniviisauden mukaan 'ajatella eläviä enemmän kuin kuolleita'. Ensi vuodesta tulee varmasti erilainen vuosi, mutta siinä vuodessa ovat vahvasti mukana kultakoirani Gipsy ja Rasta kumpikin omalla persoonallisella tavallaan.

torstai 23. joulukuuta 2010

Tähdistä kirkkain



Kadoksissa ollut joulumieli löytyi tänään istuessani ja kyynelehtiessäni Suvin joulukonsertissa Kolarin kirkossa. Tämä oli se laulu ja sen myötä toivotan teille oikein Hyvää Joulua.

On illansini luonto vaiti hetkisen
Ja tähtitaivas harmaa pilvinen
Kuin kauan sitten taaskin lapsen mielin avoimin
Mä hiljentyä jouluun tahtoisin

Vaan ajatukset, työ ja arki kiireinen
On sumentaneet lapsen herkkyyden
Mä katson kauan ylös talvi taivaan hämärään
Ja toivon että jouluntähden nään

Tähden tähdistä kirkkaimman
Mä toivoisin hohtavan taas joulun sanomaa
Tähden tähdistä kirkkaimman
Mä tahtoisin johtavan taas vuosisatain taa

Sen lapsenmieli löysi, tuntein vaistosin
Ja tunnelman niin herkän tavoitin
Nyt aikuisena pienen hetken ohikiitävän
Voi löytää vielä tunteen lämpimän

Jos lapsen vahvan uskon vielä löytäisin
Niin joulutähti loistais vieläkin
Se syttyy niille jotka sen vain nähdä haluaa
Ja valaisee vain lapsen maailmaa

san.Vexi Salmi - Tähti, Tähdistä kirkkain





keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Näinhän täällä käy...


Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy.

Joulukuun ensimmäinen päivä. Vielä on monta monta pitkää ja pimeää päivää ennen kuin valo taas voittaa. Marraskuinen aurinko ja kuulaat pakkaskelit värjäsivät maiseman tosi kauniiksi useana päivänä. Jännä miten tämmöisenä tympeänä ja pimeänä vuodenaikana voikin olla niin kaunista, itseasiassa talvinen maisema ei voisi olla kauniimpi kuin mitä se monesti marraskuussa on.



Koirien kanssa olemme tehneet pitkiä lenkkejä järven jäällä ja vaaramaisemissa. Luonnossa on nyt tosi hiljaista, tuntuu että kaikki linnutkin ovat kaikonneet. Ajattelen että tämä aika on levon aikaa, pitää levätä että taas keväällä jaksaa.

Monet ovat kyselleet minulta kuinka koirat ovat reagoineet siihen että yksi on joukosta poissa. On varmaan ollut pettymys kun kerron ettei juuri mitenkään. Rasta oli Sallin mukana onnettomuudessa, rintarinnan syöksymässä tielle toisiaan kirittäen ja kun Salli kolahti auton renkaaseen oli Rasta säästynyt nipin napin. Toki se oli levoton sen illan ja ensimmäisen yön, läähätti varmaan kaksi tuntia onnettomuuden jälkeen. Pari päivää jälkeenpäin se odotti lenkillä Sallia kilpajuoksuun, kääntyili katselemaan takaisinpäin odottaen mistä Salli syöksyy kisailemaan. Se meni ohi pian.



Koirat elävät tässä hetkessä, ei ne murehdi menneitä eikä tietojeni mukaan edes kykene 'ajattelemaan' ihmisen tavoin. Niille riittää että elämä jatkuu arkisin rutiinein, Sallin poistumisen myötä juuri mikään asia ei muuttunut niiden omassa elämässä. Joskus toivon että olisinpa koira.


Viimeisessä kuvassa olemme tyttöjen kans lenkillä jäällä. Ansku sattui Pessin ja Hottiksen kans samaan aikaan Tammelle, kosken rantaan ja ikuisti meidät hienoon kuvaan.





tiistai 16. marraskuuta 2010

Erkaantumista

Sallin kuolemasta on kulunut tänään viikko. Elämäni raskain viikko.

Erkaannun Sallin läsnäolosta hiljalleen. Joinain iltoina olen itkenyt kuin lapsi, itken koska en muuta voi, muistot ovat vielä liian kipeitä. Onneksi arjen askareet pitävät minut selväjärkisenä ja toki tietynlainen 'jalat maassa' asenteeni koko elämään.

Olen miettinyt paljon elämääni ja koiria ja tätä harrastusta. Koirat on mulle enemmän kuin harrastus, ne ovat elämäntapa. Koirien vuoksi on paljon uhrattu mutta enemmän ne kuitenkin ovat antaneet. Tässä tunteiden ja ajatusten sekamelskassa olen pohtinut koko harrastuksen 'jäähdyttelyä', se olisi luonnollista tehdä nyt kun talossa on kaksi koiraa, toinen pian 'keski-iän' ohittava ja toinen jo vanhus. Eivät enään mitään 'harrastustykkejä' kumpainenkaan.

En voi kuvitella elämää ilman koiria, ne ovat minun perhe, syy jonka vuoksi nousta aamulla. Mutta jaksaako enään heittäytyä niin täysillä kaikkeen, treenit, kokeet, näyttelyt ja suunnitelmat. Jälkeenpäin on helppo huomata miten paljon olin rakentanut yhden kortin varaan, Salliin. Se oli pitkälle minun unelmien täyttymys ja Sallin myötä myös haaveet kasvattamisesta saivat potkua. Nyt kun Sallia ei enään ole, on pudottu niin tyhjän päälle.

Joulukuun alussa tulee 21 vuotta siitä kun ensimmäinen briardini Hani asteli taloon ja minun sydämeeni. En tunne enään tarvetta vaihtaa rotua, kokeilla jotain uutta. Ne 'halut' ovat kaikonneet jo aikoja sitten. Briardissa on jotain niin tuttua ja sellaista karismaa, joka minua suuresti viehättää. On niin paljon avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, yritän olla liikaa suunnittelematta, liikaa innostumatta, ottaa päivän kerrallaan.

Kiitos kaikille ystäville, jotka ovat eläneet mukana tätä surua, kiitos niistä kymmenistä ja kymmenistä viesteistä joita on tulvinut puhelimeeni, tänne blogiin ja facebookiin. Puhumattakaan niistä ystävistä jotka ovat käyneet meillä tai soittaneet mulle, olette kullanarvoisia, puhuminen on auttanut eikä aina tartte olla edes vastauksia, riittää että kuuntelee.
Kotisivut ovat jäässä. Salli tullaan siirtämään enkelikoiriin Hanin ja Petran sivulle mutta elää edelleen vahvasti sivujeni ulkoasussa, kuvissa ja teksteissä. Ja hyvä näin, olihan se yli 4 vuotta osa meidän laumaa jättäen tassunjäljet sekä sydämeeni että Boreabrien tulevaisuudelle - ihanteena jota tavoitella mahdollisessa briardkasvatuksessa.



Viimeinen kuva..marraskuun aurinkoinen päivä tiistaina 9.11 vain kolme tuntia ennen järkyttävää onnettomuutta. Kuvassa onnellinen kolmikko järven jäällä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Muistokirjoitus


'Kultakimpale'

Tämän bloggauksen piti käsitellä mennyttä kesää ja syksyä koiraharrastusten osalta ja vähän viittailla tulevaisuuden näkymiin ja toiveisiin. Piti.
Tästä tuleekin muistokirjoitus, ei ehkä sellainen 'oikea' muistelma, siihen mulla ei ole vielä voimia mutta tässä surussa rämpimisessä minua auttaa kun saan puhua tai kirjoittaa.

Sallia ei enään ole. Poissa, ikuisesti.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, tyrmistyneenä valvoin koko viime yön ja varmaan seuraavankin. Mulla on koko ajan levoton olo, tunnen Sallin läsnäolon kun se painautuu jalkopäähän nukkumaan tai kiepsahtaa sohvalle viereeni tai kolisten eteisen naulakon alle ja huokaa tyytyväisenä. Tai kuinka se nappaa välillä lelun romukopastaan ja kantaa sitä syliini - vedetään, heitä! Se on vahvasti läsnä vaikka on poissa.

Eilen iltapäivällä klo 16 hämärän aikaan olimme lenkillä Lohinivantien toisella puolen. Pakkanen oli jäätänyt jänkät ja polut mukavaksi kulkea ja iloitsin miten taas aukeaa talvilenkkeilyurat. Ihan reitin alkupäässä Salli ja Rasta syöksyvät pusikkoon, vaikka en siellä mitään havainnut eikä sieltä kuulunut mitään ääniä. Viheltelin koiria pois ja Gipsyn kanssa samalla jatkoimme matkaa eteenpäin. Sitten kuului kauhea rääkäisy - voi ei!! Salli!! Tunnistin sen Sallin hätähuudoksi ja se tuntui tulevan metsästä joka rajoittuu Lohinivantiehen. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Huusin Rastaa ja Sallia nimeltä samalla kun juoksimme Gipin kanssa tielle päin. Rasta tulee vastaan parta huurussa ja läähättäen, Sallia ei näy. Ajattelin että se on taas loukkaantunut jonnekin keskelle metsää ja lähdimme tyttöjen kanssa etsimään halkoen metsää kohti tietä. Koirat vetivät kovasti kohti Lohinivantietä ja lähistöllä olevaa kotimökkiämme.

Sieluuni on ikuisiksi ajoiksi piirtynyt tien pientareella odottava lohduton näky..tumma, liikkumaton hahmo. Huusin Sallia ja siinä juostessani tajusin heti että Salli on kuollut. Polvilleni vajosin siihen rakkaan koirani viereen ja nostin Sallin syliini, silitin vielä lämmintä päätä ja poskea, suusta valui verta. Salli oli jäänyt auton alle ja saanut iskun päähänsä ja kuollut välittömästi, olivat Rastan kanssa syöksyneet tielle metsäkauriin perässä. Paikalle saapui naapurini jonka auton takapenkille nostimme Sallin. Itse juoksin Gipsyn ja Rastan kanssa lähellä olevaan kotipihaan. Kotona terassilla pitelin kuollutta mutta vielä lämmintä koiraa sylissäni. Pertti oli soittanut Raisalle ja yhdessä istuimme siinä järkyttyneinä. Kiedoimme Sallin ruumiin vihreään hakuhuopaan, samaan mikä niin monet kerrat on ollut maalimiehellä piilona hakuharkoissamme. Sallin huopa.

Tiesin että marraskuussa routa ei ole vielä syvällä joten saisimme Sallin haudattua Vaattojärven mummolaan rantakoivikkoon Hanin vierelle. Viimeisen yön Sallin jäähtynyt ruumis makasi huopaan käärittynä omalla kotiterassillaan. Sinä yönä minä en nukkunut lainkaan, lepäsin kyllä Rasta ja Gipsy kainalossani mutta raastava tuska ei anna sijaa unelle tulla.

Tänään hautasimme Sallin isän ja äitin kanssa. Siinä Hanin vieressä on Sallin viimeinen maja. Hautaan Salli sai mukaansa rakkaan Nemo-pehmokissan. Kesällä laitan haudalle kiven, kuten olen tehnyt kaikille rakkaille edesmenneille koirilleni, Rinalle, Hanille ja Petralle.
Minun lapselliseen uskomukseeni kuuluu koirien taivas, sateenkaaren maa, jossa me kaikki kerran vielä kohtaamme.

Salli rakas, sinä puutut niin paljon. Meillä on niin tyhjää ilman sinua.
Minun on pakko lopettaa, suru ja ikävä pakkautuu sydämeen ja kyyneleet sumentavat silmäni. Tiedän että aika parantaa ja järki voittaa tunteen - mutta se ei voita helpolla.
"Tuonen lehto, öinen lehto, siell on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan"
-Aleksis Kivi

torstai 4. marraskuuta 2010

Postilaatikossa...



oli tänään yllätys!

Punainen paketti Kajaanista...vaikkei ole etes joulu, eikä synttärit eikä mikään muukaan merkkipäivä. Salli sai onnittelulahjan HK1:stä Minnalta ja Hunkalta - paketista paljastui vinkulelu, kissa tai hiiri, ihan kumpi vaan. Kiitokset Kajaaniin! Voitte uskoa että lahjan saaja oli iloinen - voe tätä vingutusta! :-/







Sallilla on kotona oma romulaatikko, eteisen nurkassa. Siitä se nappaa aina innostuessaan lelun tai kaksi ja kantelee niitä ympäriinsä tai kirputtaa ja mussuttaa..mutta ei revi, ei ainakaan näitä lujatekoisia koirien leluja, kirpputorilta hommatut pehmolelut sensijaan suolistetaan jossain vaiheessa niiden elämänkaarta.

Paitsi yksi on säästänyt henkensä - Nemo. Se on kirpparilta vuosia sitten eurolla hankittu oranssinkeltainen kissa ja nimensä se tietysti sai Sallin kasvattajan Manen upean Birmakollin mukaan - Glitter's Geronimo eli Nemo! Yhdennäköisyys on ilmiselvää ;-)



Manen Nemo ja Sallin Nemo - pahoittelemme jälkimmäisen likaista kuontaloa, kuvausta varten se pelastettiin ulkoa portaiden alta...

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Keltanokat keskilinjalla



Sallin ja minun ensimmäinen hakukoe on takana. Yli 20 vuotta olen enemmän ja vähemmän aktiivisesti harrastanut koiria mutta kisannut palveluskoiralajeista vain metsäjäljellä ja yhden kerran erikoisjäljellä.
Tänään oli siis omalta osaltani 'historian siipien havinaa' kun marssimme Sallin kanssa henkilöhaun keskilinjalle.
Rovaniemellä oli kauden viimeisenä kokeena osallistujamäärältään isot hakukokeet. Ilmoittautuneita oli 21 koirakkoa ja alokasluokkaan peräti 11. Tosin kisa-aamuna osallistujamäärä supistui 14:sta lukuisten poisjääntien vuoksi. Isot kokeet siltikin järkätä tässä vähenevässä myöhäissyksyn valossa..onneksi päivä oli aurinkoinen ja kuiva edellisen päivän lumi - ja räntäsateista huolimatta.

Aamulla aloitettiin henkilöhaulla ja minä arvoin meille suoritusnumeron 2. Ensin lähetys vasempaan etukulmaan - ei irronnut ihan kulmaan asti vaan lähti kaartamaan keskelle joten kutsuin takaisin ja lähetin oikealle, josta nousikin heti eka maalimies 50:stä ison kiven takaa. Hieno rullan tuonti ja hyvä, suora näyttö. Seuraava pisto taas vaikealle vasemmalle puolelle josta nousikin toinen ukko risukasan keskeltä noin 40:stä, tässä Salli sylkäisi rullan noin metriä ennen keskilinjaa mutta kierähti kuitenkin tyypilliseen tapaan vasemmalle sivulleni näyttöliinan kiinnitystä varten, joten luotin että maalimies oli löytynyt. Hyvä näyttö ja toinen ukko nostettu! Seuraavaksi yksi tyhjä oikealle ja toinen vasemmalle joka taas jäi lyhyeksi. Tässä vaiheessa oltiin edetty n. 90m keskilinjaa ja edessä näkyikin 100m merkki joten eikun jälleen lähetys oikealle ja sinne Salli upposikin syvälle ja tuli takaisin rullan kanssa! Hienosti rulla perille asti ja näytölle suoraan ja vauhdikkaasti. Kolmas maalimies oli löytynyt ja se oli umpipiilo (boxissa) kuusen oksilla peitettynä. Jee, hieno ilmaisu meidän viimeaikaisesta kompastukivestämme, umpparista!
Loppupisteet 166p/170, työskentelypisteitä lähti kahdesta lyhyehköstä pistosta vasemmalle ja yhdestä liian aikaisesta rullan sylkemisestä. Olin huipputyytyväinen!!

Hakuosuuden jälkeen oli tottis, jossa Salli suhhuutteli omaan tapaansa vähän 'sinne päin' mm painaen seuraamisessa ja mällytellen kapulaa noudoissa. Ei kuitenkaan varastanut noutoja vaan malttoi odottaa käskyä, sitä me sentäs olimme harjoitelleen Lieksan kokeen jälkeen. Tottiksesta saimme 86p ja koulari oli jo selvä.

Viimeisenä oli vuorossa esineruutu, jossa Salli irtosi heti ekalla lähetyksellä takanurkkaan, häntä vaan heilui pusikossa kun vauhtimimmi oli paikallistanut ensimmäisen esineen, ihanan puukontupen jota sitten piti heitellä pariin kertaan ilmaan ennenkuin malttoi tuoda mulle...pisteitä näistä ylimääräisistä tempuista ei kuitenkaan jaeta vaan menetetään, joten tänään meille esineistä 26p/30.
Loppupisteet maasto 192p ja tottis 86p yht. 278p 1-tulos ja HK1 sij. 2. Tuomareina toimivat maastossa Hilkka Palosaari ja tottiksessa Allan Aula.
Hieno fiilis kertakaikkiaan ja pikkuhiljaa jättäydytään metsähommista talvitauolle mutta sitä ennen on lupaukset lunastettava ja kakkukaffet hakutiimillemme tarjottava - koskas treffataan tytöt? ;-)
Kuvat ovat elokuun ihanista keleistä ja hakutreeneistä Toivolan takamailta copyright (c) Anna-Leena Nordberg eli Anskupa tietenkin!

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Hapuilevaa hakua



Askel eteen ja toinen taakse. Semmosta on käytännössä ollut meidän tämän kauden hakuilut. Sallin opittua kiintorulla ilmaisun jo viime syksynä tuntui että tämähän sujuu kuin tanssi. Hyvin pelittivät monet tyhjät ja yliheitot puhumattakaan hyvistä ilmaisuista ja vauhtinäytöistä. Jälkeenpäin on helppoa viisastella mutta umppareita me emme ottaneet tarpeeksi usein ja monipuolisesti erilaisilla laatikoilla ja boxeilla ja varmaankin irtorullat yhdistettyinä umppareihin olisi ollut hyvä yhdistelmä.
Tuli tehtyä ehkä liian helppoja, toistavia harjoituksia, joissa koira ei mennyt eteenpäin.

Tällä kaudella on reenattu ehkä hieman vähemmän ja niitä ongelmia on tullut eteen yhtä sun toista. Umpipiiloilla Salli ei enään 'löytänytkään' kiintorullaa vaan pyöri ja hääräsi piilon ympärillä, vinkui ja kaivoi turhautuneena... :-( . Tein siinä virheen, että sitä autettiin eli maalimies työnsi käden piilosta ulos niin jopas löytyi rulla suuhun. Ja sitä käsi-kontaktia Salli sitten odotti joka piilolla. Puoliksi peitetyillä tätä ongelmaa ei ole ollut eikä tietenkään peittämättömillä maalimiehillä.

Muutaman, hakua jo pitkään harrastaneen kaverin neuvosta, siirryttiin umppareilla irtorullille. Sallilla oli siis kiintorulla kaulassaan mutta vaihtoehtona tarjolla oli myös irtorulla. Näissä reeneissä Salli lähes poikkeuksetta, kaivamisen ja vinkumisen sijaan, nappasi irtorullan umpparin vierestä maasta, mikä oli reenien tarkoituskin. Tänään sitten kokeilimme pelkällä kiintorullalla ja avot - sieltähän se kaulalta taas löytyi kun ei irtorullaa ollut tarjolla. Oiskohan tämä tältä osin 'aukeamassa' - toivottavasti!



Toinen tämän kauden ajoittainen murheenkryyni on ollut näytöt. Kun aloin himmaamaan Sallin vauhtia liinalla, pysähtyi se lähes aina hämmästelemään kireää liinaa ja 'kyselemään' lupaa edetä. Elikkä tässäkin oltiin liian pitkään menty liina irti ja itsenäisesti näytölle ohjaajan lampsiessa perässä. Lääkkeeksi otettiin 'kireitä liinoja' siten että "Näytä"-käskyn jälkeen maalimies huusi Sallia ja näytöt vahvistuivat vaikka liina oli kireällä ohjaajan roikkuessa perässä.

Jossain vaiheessa tämäkin ongelma tuntui ratkenneen kokonaan ja näytöt sujuivat hienosti loppuun asti. Vaan edelleen epävarmuutta esiintyy jos ohjaaja kompastuu tai liina muuten juuttuu risukkoon ym. Tässä asiassa Salli ei todellakaan ole tyyliä 'läpi vaikka harmaan kiven' vaan enempikin turhan herkkis ja pehmeä. Tai sitten se on yleistä taistelutahdon puutetta tai peräti maalimiesmotivaation puutetta.



Haku on mukava laji mutta vaativa kaikkineen kommervenkkeineen, erityisesti rullakoiran koulutus tuntuu olevan ongelmista toiseen tahkomista, eikä oma osaaminen ja lajitieto ja -taito millään riitä. Yhdestä ongelmasta kun pääsee eroon niin jopas toiseen jo törmätään. Tästä meidänkään sopasta ei puutu kuin valeilmaisut! *koputtaa puuta*. Niitä odotellessa jatketaan treenejä niin kauan kuin valoa ja olosuhteita riittää.

Kuvat (c) Anna-Leena Nordberg



tiistai 12. lokakuuta 2010

Koeputkessa


Minna & Salli - taistelukaksikko!

Syksyn palveluskoirakokeet alkavat olla paketissa - eikä tuloksen tulosta meille! :-( Koirien koulutustaso ei ollut riittävä joten mitään selittelyjä ei kaivata.
Takana on Sallin kanssa 1,5 kolmosen metsäjälkikoetta ja Rastan kanssa yksi erikoisjälkikoe.

Sallin kanssa kesän treenit olivat tuottaneet monelta osin tulosta mm. esineruudussa työskentely oli jo erinomaista, samoin janatyöskentelyssä oli nähtävissä edistystä. Jäljellä Salli on emänsä tavoin hyvin riistaviettinen ja ainokaisessa kokeessa (Rovaniemellä 19.9), jossa pääsimme maastoon olivat riesana isot porotokat, jotka talloivat usean jäljen 'ajokelvottomaksi'. Sallin jäljellä porot olivat talloneet jäljen alun, joten ykköskepin jälkeen alkoi mahdoton pyöriminen ja häslääminen eikä jälkikaavion (kulma ja piikki) vaativuus siinä kohtaa yhtään helpottanut oman jäljen etsintää. Aikansa siinä pyörittyämme koiralta loppui halu ja into totaalisesti ja se lähinnä keskittyi syömään tuoreita poronpaskoja...voi plääh. Esineruutuun menimme kuitenkin ja sieltä kolme esinettä nousikin hyvällä työskentelyllä(29p). Janalta lähti -6p (takajälki) mutta itse jäljen etsiminen ja nosto oli ihan parasta Sallia! Iltapäivän tottikseen emme enään osallistuneet.

Esine!

Seuraavana lauantaina 25.9 oli minun ja Rastan ensimmäinen erikoisjälkikoe Kalajoella. Koko edeltävän yön ja varsinaisen koepäivänkin ajan satoi vettä ja paljon. Lisäksi rannikon vankka tuuli lisäsi olosuhteiden vaativuutta. Rasta lähti paalulta epävarmasti ja nosteli päätään useaan otteeseen, tuomarin mukaan reagoi melko varmasti läheltä kulkevaan harhajälkeen, jonka hajun voimakas tuuli toi meitä kohden. Ensimmäisen pitkän suoran puolessa välissä, Rastan käännyttyä kolmatta kertaa 'kyselemään' ohjaajalta vahvistusta, koe keskeytettiin ja loppupisteiksi vaatimattomat 3p. Sain kuitenkin kannustaa koiraa ajamaan ensimmäiselle esineelle asti ja siinä Rasta esittikin hyvää nenätyöskentelyä ajaen pätkiä askeltarkasti. No, lyhyestä virsi 'ei niin kaunis' ja elämäni ensimmäinen erikoisjälkikoettelemus oli takana ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampana sanoisin. Erikoisjälki on lajina vaativa ja paljon pitää tehdä työtä jos mielii edes FH1.stä tavoitella, emme kuitenkaan Rastan kanssa luovuta vaan treenit jatkuvat ja varmasti kokeilemme ensi kaudella uudestaan jos vain koepaikan saavutamme inhimillisen ajomatkan päästä.
Kalajoella koejärjestelyt ja jäljet olivat huolella tehtyjä ja paljon kiitosta voi antaa ratamestari ja jäljentekijä Sami Isopahkalalle, joka on mm. tämän vuoden IPO MM jäljenpolkijana kunnostautunut 'ammattilainen'.


Kyllä se kotona osaa!! ;-)

Syyslomalla olin suunnitellut reissua Kajaaniin Minnan, Hannun ja Hunkan uutta kotia katsastamaan ja hyviä ystäviäni tervehtimään. Samalle viikonlopulle osui Lieksan jälki kolmosen koe (10.10), jossa oli viime vuotiseen tapaan tottiskarsinta. Pistin ilmon kuitenkin menemään tyyliin 'eihän sitä koskaan tiedä'...no, kisakutsun ja ajo-ohjekirjeen saavuttua katosi paineet omalta osaltani totaalisesti - kokeeseen oli ilmoittautunut 29 koirakkoa! joista vaatimattomat 10 pääsisi maastoon...*huoh*.
Urheasti lähdimme Sallin kanssa kokeilemaan ja tuleepahan tehtyä edes kerran tälle syksylle kolmosen kisatottis. Olimme heti aamusta kenttä 1:sen toisessa parissa ja Salli aloitti mukavasti erittäin hyvällä seuraamisella ja kaikki jäävät liikkeetkin menivät hyvin. Luoksetulot tultiin täydellä laukalla ja innolla! Noudoissa siten pakka repesi ja koira oli revetä liitoksistaan haettuamme tasamaa noutokapulaa, ei lupaa hyvää. Kaikki noudot varastettiin ja kapulalle äristiin ja sitä heiteltiin ilmaan ja tapporavistettiin...tasamaanouto ja hyppynouto puutteellisiksi em syistä ja a-estenoudosta taidettiin saada tyydyttävä. Eteenlähettämisessä keuli valmistavassa osuudessa, itse eteen irtoaminen oli vauhdikas ja suora mutta maahanmenossa tarvittiin toinen käsky. Paikallamakuu oli rauhallinen ja varma viimeiselle minuutille asti kunnes ohjaajapiilona toiminut IPO-piilo(kevyttä pressua) irtosi maasta ja lähti lentoon taaksepäin kohti paikallamakaavaa Sallia. Salli pysyi makuulla mutta oli noussut istumaan siinä vaiheessa kun kolme ihmistä meni hakemaan piiloa ja kiinnittämään sitä paikalleen minun taakse. Tuomarin mukaan koiran tulee kestää häriöitä ja tosi asiahan se onkin. Joten paljon tuli pieniä pistemenetyksiä vähän joka liikkeessä, tuomarilinja oli tiukka ja he olivat aamun palaverissaan sopineet 'arvokisamaisen' arvostelun. Meille tuli lopulta 78p ja karsiuduimme maastosta.
Tosi hyvä kokemus mulle itelle, oli todellakin 'silmiä aukaisevaa' saada tiukalta tuomarilta arvostelu, jossa puututtiin pieniin yksityiskohtiin, ohjaajan vartaloapuihin jne.

Kuten keväällä täällä blogissani kirjoitin, alempien luokkien koularit tulee vielä helposti mutta varsinainen työmaa alkaa kolmosessa ja yhteenkään hutikokeeseen ei oikein ole varaa - koepaikkoja on niin niukasti tarjolla!

Salli - enemmän intoa kuin taitoa!
Sallin osalta syksy jatkuu hakutreenien merkeissä ja voin vaan todeta että helpolla emme pääse senkään lajin parissa, uusia ongelmia tuntuu ilmaantuvan aina kun vanhoista on päästy eroon!
Mutta se kait on tämän pk-harrastuksen ydin- koskaan ei ole täysin valmis eikä ikinä täydellinen! :-)

Lopuksi miljoonat kiitokset Minnalle & Hannulle majoituksesta, vieraanvaraisuudesta ja ennenkaikkea ONNEA uuteen ihanaan tilavaan kotiin! Tiilitalossa asuu onnellinen perhe, vanha sanonta. :-)
Kuvat (c) Anna-Leena Nordberg

torstai 23. syyskuuta 2010

Syksyn väriä


Hiekkamontulla syyskuun alussa

Sen lisäksi että meillä oli Lapissa tänä syksynä todella kaunis ruska, mille eivät nämä minun kuvat tee yhtään oikeutta...on ilmassa ollut muutenkin syksyn ja tulevan talven tuntua. Vaikken tunnustaudukaan syksy-ihmiseksi, olen kyllä nauttinut täysillä kauniista aurinkoisista päivistä, kerännyt marjoja pakastimen täydeltä ja treenannut koiria. Sanomattakin on selvää etten tarpeeksi, siis treeniä, koska yksi metsäjälkikoe meni jo ja lähinnä poronpaskojen syömisen merkeissä...siitä myöhemmin lisää.


Sieppikosken kivipolulla

Naamijoki lähtee Sieppijärvestä kotimökkini rannasta


Mustaselässä puolukassa

Rastan ruskapose

Sitten tulivat syksyn sateet...ja toivat mukanaan kurjemman puolen syksystä. Märkiä koiria, haisevia sisätiloja, roskaa ja hiekkaa täynnä oleva auto jne. Ikävin syksy eli se pimeä lumeton aika alkaa olla käsillä ja vaikken lunta vielä pitkiin aikoihin toivokaan, on tämä alkava harmaus ja sumuisuus masentavaa...


Paras väriloiste on jo takana

Ensi lauantaina olemme Rastan kanssa 'kovan' paikan edessä, sain nimittäin koepaikan erikoisjälki 1:seen Kalajoelle. Koko kesä ja kulunut syksy on Rastaa treenattu pellolla tavoitteena viimeistään ensi kaudella erikoisjälkikokeet. En ole koskaan ollut edes katsomassa EJ-koetta puhumattakaan osallistumisesta. Epätoivoisesti lypsin Minnikseltä viime hetken vinkkejä ja ohjeita oikeaan varustukseen, ilmoittautumiseen tuomarille, paalulta lähetykseen, kulmatreeniin, esineiden ilmaisuun ja harhajälkiin..jne jne..Huh, oikeasti nyt tuntuu että viemmekö 'tosi-mölleinä' joltain osaavammalta koepaikan ja etukäteen olen jo lähestulkoon nolona jos koira ei selvitä edes ekaa suoraa...
Toisaalta minun on käytävä tämä eka koe itseni kannalta, jospa jo seuraavassa osaisin toimia oikein.Pitäkää peukkuja! Raportoin kokeesta blogiini meni miten meni.

Peltotreeni kuva: Anna-Leena Nordberg

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

BH onnitteluja!



Meidän treeniporukassa on enimmäkseen tosi nuoria koiria joiden kanssa on pitkin kesää reenailtu käyttäytymiskokeen tottisosuutta ja kerran jopa kaupunkiosuutta, tosin ei kaupungissa vaan ihan Kolari-cityn 'kauppakeskuksessa' (pitäen sisällään Salen, alkon ja Wood Jewelin) ;-)
Eilen oli sitten märkäkorvien aika astua pk-kokeiden maailmaan. Rovaniemellä oli käyttäytymiskoe ja iso koe olikin - mukaan oli ilmoittautunut 18 koirakkoa! Raisa ja Kamu, jo varttuneempi colliepoika, olivat vuorossa heti ekassa parissa ja hienosti Kamu jaksoi vetää pitkät seuraamiskaaviot eikä paikallamakuu tuottanut sekään ongelmaa - piece of cake! Tottiksen jälkeen koirakot saivat heti suunnata kaupunkiosuuteen ja pian oli Kamulla etuliite BH tienattuna! Jihaa!!


Kamu henkilöryhmässä

Keskipäivän tienoilla vuorossa olivat valkkari Pessi ja Satu. Nuorella Pessillä on jo tokokokeita alla hienoilla suorituksilla joten osasin odottaa hyväksyttyä tottisosuutta. Tänään Pessi esitti, väsyneenäkin, hallitsevansa kuviot eikä paikallamakuuta häiritsemään tullut oravakaan saanut pilattua suoritusta. Pessi käyttäytyi koko kokeen ajan moitteettomasti sekä kentällä että kaupungissa ja niinhän oli eka titteli taskussa! Satu on tehnyt Pessin kanssa kovasti töitä sosiaalistamisen suhteen, vielä talvella oli Pessi sitä mieltä ettei vieraiden tartte lähestyä saatikka tulla käpälöimään. Tänä päivänä hihnan päässä on ihan eri koira, itseluottamusta on tullut kahmalokaupalla lisää eikä sosiaaliset tilanteet olekaan niin ahdistavia.


Tottisosuus hyväksytty!

Viimeisenä vuorossa oli Oona nahka, 2,5 v tytskä, jonka jo etukäteen tiesimme olevan hieman kesken tottiksen suhteen. Oonalla puuttuu rutiinia ja ajoittain on nähtävissä epävarmuutta monissa tilanteissa. Oona onnistui paikallamakuussa ja kytkettynä seuraamisessa mutta löi sen jälkeen jarrut päälle eikä loput liikkeet enään onnistuneetkaan. Ompulle keikka meni kokemuksen piikkiin ja ensi keväänä uutta matoa koukkuun!


Oona ei meinaa pysyä nahoissaan...

Onnea mahottomasti koko tiimille, olipa kiva ja aurinkoinen koepäivä, joka kruunautui mukavaan illanviettoon juustojen ja viinien kera. Kiitos kaverit!

torstai 19. elokuuta 2010

Treenirutistus



Kuukauden treenirutistus PM jälkikoetta varten kulminoitui eiliseen aamuun - kurkkaus Sallin hännän alle ja se oli siinä. Juoksu oli alkanut. Tosin tämä oli ennustettavissa, selkeät merkit ovat jo pitkään olleet 'ilmassa'. Viime viikolla Rasta aloitti juoksunsa joten oli vain päivien kysymys milloin 'pikkusisko' seuraa mukana. Plääh, pettymys silti. Piirimestaruuskoe on loppukauden ainoa 3-jälkikoe näillä leveyksillä jossa ei ole mitään rajoitusta. Nyt ei sitten auta kuin tähdätä syksyn rajoitettuihin jälkikokeisiin ja niiden armottomaan puhelinrumbaan. Viime syksynä olin samassa tilanteessa ja yritin saada paikkaa jälki 2:seen Sallille. Ei tärpännyt kertaakaan. Pääsin läpi aina toivottoman myöhään ja kaikki paikat oli auttamattomasti menneet. Parhaimmillaan taisimme päästä 4:lle ja 5:lle varasijalle...joista emme kuitenkaan koskaan itse kokeeseen.

Loppukesän jälkitreeneissä olen tietoisesti ajanut Sallilla pitkiä ja paljon kulmia ja maaston vaihtelua sisältäviä jälkiä. Muutama tosi mehevä 'porojälkikin' on ajettu hyvällä lopputuloksella. Näitä sarvipäitähän täällä riittää ja pari kertaa olen tietoisesti tehnyt jäljen porojen tallaamalle kankaalle tai sitten jäljen tehtyäni huomannut pari sarvipäätä suuntaavan oman jäljen 'päälle'. Hyviä treenejä kaikkinensa, varsinkin kun on joutunut lukemaan koiraa todenteolla - milloin se kieppuilee poronjälkien sekoittamana ja milloin taas löytää oman jäljen ja vahvistuu siitä jne. Pitkillä (1,5km) jäljillä olen keppien lisäksi käyttänyt pakasterasioita (kissanruokaa) välipalkkoina. Mielestäni Salli on kehittynyt ja petrannut paljon, ikäänkuin se olisi saanut enemmän 'vimmaa' jäljestämiseen. Janatreeniä pitää vielä tehdä paljon ja nimenomaan sellaisia 'näkölähtöjä' jossa koiralle näytetään jäljentekijän etenemistä/ylitystä janalla ja sillä mielikuvalla koira pian lähetetään nostamaan jälki. Sallin heikkous on hidas ja epävarma jäljen nosto. Se kyllä vahvistuu ekan kepin jälkeen ja parantaa asennetta loppua kohden mutta aika paljon pisteitä (max 40p) tuossa janalla on jaossa...

Esineitä olen ottanut pitkissä suikaleissa ja monipuolisesti erilaisilla pienehköillä esineillä, muovisia leikkiukkoja (Turtles -ukkoja kirpputorilta..Donatello, Rafaello...)ja toki niitä minun vanhoja Rayban-aurinkolaseja on ahkeraan etsitetty.. :-)

Tottiksessa olen tahkonnut ja tahkonnut, tuntuu että en saa millään vanhoja virheitä kokonaan korjattua. Seuraamisen poikittaminen on ja pysyy ja takuulla kokeessa jossa koira helposti palaa 'vanhaan oppimaansa'. Noudoissa kapulan mälläämiseen en edes jaksa enään puuttua...sensijaan viime kokeen ongelmaan - luovutukset seisten- on puututtu ja korjattu. Hypyt ovat sujuneet hienosti, lähes joka toinen päivä ollaan otettu metristä hyppyä ja A-estettä ja mielestäni rutiinien myötä oikea tekniikka ja vauhti on löytynyt taas. Tosin tulee niitä arviointivirheitä toisinaan, varsinkin A-esteellä jonne Sallilla on tapana rynnätä heikkopäisenä..


Seuraamista edestä...

Seuraamista sivulta...


Edistää..heh..
Hyppynouto kuvasarja:


Hyppy!
takaisinhyppy...


Lievä kosketus...


alastulo

Luovutus...

Treenirutistus ei toki ole hukkaan mennyt vaikka emme kokeeseen päässeetkään, yritetään jatkaa samaan tahtiin vaikka olen kyllä laiska treenaaja ellei ole koetta tiedossa. Onneksi treenikamut pitävät minutkin liikkeellä, pari-kolme koiraa on menossa käyttäytymiskokeeseen syyskuussa ja säännöllisesti ollaan yhteistreenailtu jo jonkin aikaa ja jatkossakin!


Salli ja Sallin palkka!

Tottistreenikuvista kiitos Anskulle!!