Loppiaislenkillä

Uuden vuoden jälkeen lauhtuivat ilmatkin sen verran että päätimme Anskun kanssa heittää 'joulunlopetuslenkin' Käkivaaran lumisissa maisemissa. Tapansa mukaan Anskulla oli kamera mukana, vaikka valo ei näin pilvisenä tammikuun päivänä ihan riittänytkään. Omalla tavallaan nytkin on niin kaunista ja ainakin puhtaan valkoista joka paikassa.

Mukana meillä oli Anskun riisenipentu Hottis 5kk minun tyttöjen lisäksi. Hottis on jo pentuna tutustunut minun laumaan ja parin kuukauden 'näkemis' tauon jälkeen se aluksi esittikin lähinnä komeaa ryömimisliikettä mielistelyineen ja suupielien lipomisineen. Pääsivät sitten Rastan kanssa vauhtiin ja kyllähän siinä lumi pöllysi kun painattivat edestakaisin polkua. Tämä pitää ottaa pian uusiksi ja uusien upeiden kuvien kera! Parin viikon kuluttua aurinko näyttäytyy jo useammin ja jaksaa jo paistatella pitempään.. :)

Tänä talvena en lunasta avainta Rohkihalliin vaikka syksyllä oli niin tarkoitus tehdä. Omalta osaltani talven treenisuunnitelmat menivät uusiksi. Sallin kanssa oli tarkoitus treenailla tokoa ja agilityä ja siinä ohessa pikkuisen reeniä Rastallekin. Rohkihallilla on perjantaisin avoin vuoro tokoilijoille, jonne käsittääkseni pääsee pelkällä jäsenmaksulla. Katellaan josko Rastan kanssa kävisimme silloin tällöin perjantain vuorolla tokoilemassa.

Rohkihallilla on nykyään lämmitys ja keinonurmi, joten treeniolosuhteita ei ainakaan passaa moittia.

Tämän pikabloggauksen ja oheisten kuvien myötä toivotan lukijoille onnellista alkanutta vuotta. Itselleni toivon talven ja tulevan kevään tuovan jo hitusen onnen sirpaleita ja tulevaisuuden toiveita.

Attack!! lumipesun paikka! tuumii Rasta..

Risuparralle kyytiä!

Kuusen juurella oli namia - poronpaskaa..

Tänne päin!

Talvinen pose, muoria kyllästyttää...

Kuvat (c) Anna-Leena Nordberg

Tassunjälkiä sydämessä

Olen sytyttänyt koirille jo monta hautakynttilää ja kaivanut monta kuoppaa. Viimeistä majaa. Minulla on ollut onni saada kasvaa koirien kanssa, jo lapsuudesta koira on kuulunut elämääni tavalla tai toisella. Ensimmäiset koirat olivat perheen yhteisiä koiria, aivan ensimmäisestä sekarotuisesta Tarusta minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja mutta sen sijaan cockerspanieli Rinasta toki paljonkin.

Rina oli koko perheen lemmikki, minulle lähinnä rakas kasvukumppani lapsuudessa ja nuoruuden karikoissa. Rina eli Crawford Virginia oli hienosukuinen ruskeavalkoinen cockerityttö Poikolaisen Teijalta kennel Crawfordista. Rina otettiin kotikoiraksi joten näyttelyissä sitä ei nähty eikä meillä ollut edes silloin tarvittavaa tietoa ja osaamista näyttelyesittämisestä saatikka cockerin oikeaoppisesta trimmaamisesta. Kotikoirana ja minun lenkkikaverina Rina täytti tehtävänsä täydellisesti, ei ollut nuorelle tytölle liian vaativa kasvatettava eikä silloisiin ison perheen ahtaisiin asuntoihin liian suuri koira. Sopiva marjastus ja mökkikoira kuten äiti Rinaa aina muisteli. Eniten Rina olikin äitini koira, sitten vasta minun. Rina kuoli syöpään (kasvain keuhkoissa) hieman yli 11 vuotiaana. Rina haudattiin Koivumaahan, lapsuudenkotini maisemiin. Lämpimät muistot jäivät tästä surusilmäisestä silkkikorvasta, yhä edelleen cockerit saavat minussa tunteita esiin, suloinen ihana rotu, ehkä joskus vielä...

Rinan kanssa päikkäreillä syksyllä 1980

Rinan viimeisinä vuosina minun koiraharrastus varsinaisesti alkoi - briardi Hani tuli taloon. Hanista eli FIN Mva & Tva JK2 Angeliquesta olisi kerrottavaa yhden blogin verran. Hani oli ensimmäinen ikioma koirani, sattuman kautta hankittu, suuri sydän kääriytyneenä mustaan karvavyyhteeseen. Elämäni koira. On hieman epäreilua verrata Hania mihinkään jälkeenpäin tulleeseen koiraani. Hani oli ensimmäinen ja vain yksi voi olla ensimmäinen. Hanin kanssa pääsin sisälle koiraharrastuksen ytimeen ja voin sanoa että ilman tämän koiran mahtavia ominaisuuksia koulutuksen suhteen minusta tuskin olisi tullut niin intohimoinen palveluskoiraharrastaja saatikka briardharrastaja kuin tänä päivänä koen olevani.

Hanista voisi sanoa että se oli yhden ihmisen koira, sen elämäntehtävä oli palvella minua olla minun varjoni. Hani eli pitkän elämän kunnes lopulta yli 14 vuotiaana elämänliekki hiipui ja uskollinen ystävä piti päästää lähtemään. Elettiin marraskuuta 2003..aina siitä eteenpäin marraskuut ovat minulle surunsävyttämiä ja pimeitä kuukausia, kuten tänäkin vuonna. Hani nukkuu ikiuntaan Vaattojärven mummolan rantakoivikossa seuranaan monia koiraystäviämme.

Hani Hakapolulla keväällä 2001

Jos oli Hani hieman välinpitämätön muita ihmisiä ja koiria kohtaan, ei samaa voinut sanoa seuraavasta briardistani Petrasta, FIN Mva JK2 Harmi de la Chaume du Bois Dieu. Petra oli maailman kiltein, ystävällisin ja sosiaalisin koira. Se oli luotettava tilanteessa kuin tilanteessa, eikä se ikinä suhtautunut varauksellisesti yhteenkään ihmiseen, oli sitten kyseessä lapsi, vanhus, vammainen tai soperteleva humalainen. Petra joutui Hanin vierellä kovaan elämänkouluun, Hani teki sille selväksi että on vain yksi koira joka on emäntää lähellä. Toisenlaisessa tilanteessa ja elämän vaiheessa Petrasta olisi tullut upea harrastuskoira mutta Hanin rinnalla se ei oikein koskaan päässyt oikeuksiinsa. Petra oli ikuisesti se 'kakkoskoira', vaatimaton ja vähään tyytyvä. Petra eli pitkän elämän lähes 15 vuotiaaksi kunnes lopulta keskellä talvea maaliskuussa 2007 jouduin jättämään haikeat jäähyväiset kultaiselle vanhukselleni. Petran hautapaikka on Pellossa lemmikkieläinten hautausmaalla Akajoen varrella.

Petra Melakankaalla talvella 2000

Kaikki em koirani ovat olleet iäkkäitä kuollessaan, niiden aika on täyttynyt ja luopuminen on jollain tapaa ollut luonnollista, hyväksyttävää. Ikävää ja surullista kylläkin eikä yhtäkään saatettu matkalleen ilman kyyneleitä ja suurta surua. Koskaan en uskonut kokevani sellaisia tunteita mitä nyt olen viimeisten kuukausien aikana kokenut ja tuntenut. Musertavaa surua, ikävää ja tyhjyyttä, surumieltä joka painaa sydämessä ja varjostaa joka ikistä päivääni.

Sallin menetys on ollut kipein kaikista. Salli oli omanlaisensa tarina, pentu joka tuli tai jäi mittatilauksena minulle 'omasta' pentueesta. Oma pikku Salli, karvarölli, ei täydellinen eikä upein mutta niin omaan käteeni sopiva koira kuin olla ja voi. Koira joka lunasti paljon toiveita ja unelmia. Niin iloinen pikkukoira, täynnä vauhtia ja elämisen riemua. Koira jonka kanssa kaikki jäi niin kesken. Koko Sallin elämä jäi kesken. Näitä tassunjälkiä en vielä olisi halunnut sydämeeni vaan tuonne lumiselle pihalle Gipin ja Rastan jälkien sekaan vielä moneksi moneksi vuodeksi.

Salli pilli palli 6vk

Vuosi on lopuillaan ja tämän vuoden viimeisiä päiviä viedään. En tehnyt viime vuonna tähän aikaan varsinaisia uuden vuoden lupauksia enkä kirjannut tavoitteita koiraharrastukselle. Silti tulee aina mietittyä mitä jäi käteen menneestä vuodesta.

Suru.

Kaikki ilon hetket ja onnistumiset vesittyivät tyrmistyttävään suruun. Tuntuu niin epäreilulta etten voi tällä hetkellä tuntea iloa yhdestäkään menneen vuoden onnistuneesta koesuorituksesta saatikka niistä monista hetkistä treenikavereiden kanssa kentillä tai hakumetsissä. Ajatusten paluu niihin ihaniin hetkiin Sallin kanssa tekee vielä niin kipeää. Toki tiedän että vielä joku päivä muistelen Sallia ilolla ja ymmärrän miten paljon nämä menneet neljä vuotta opettivat minua. Sallin kanssa etenimme haussa kokeisiin asti ja varmasti mieluisin muisto Sallista tulee olemaan hakukoirana, minun ensimmäiseni siinä lajissa.

Pitää katsoa eteenpäin, näin minua on kehotettu. Ja toki niin aijon tehdäkin ja vanhan intiaaniviisauden mukaan 'ajatella eläviä enemmän kuin kuolleita'. Ensi vuodesta tulee varmasti erilainen vuosi, mutta siinä vuodessa ovat vahvasti mukana kultakoirani Gipsy ja Rasta kumpikin omalla persoonallisella tavallaan.

Tähdistä kirkkain

Kadoksissa ollut joulumieli löytyi tänään istuessani ja kyynelehtiessäni Suvin joulukonsertissa Kolarin kirkossa. Tämä oli se laulu ja sen myötä toivotan teille oikein Hyvää Joulua.

On illansini luonto vaiti hetkisen

Ja tähtitaivas harmaa pilvinen

Kuin kauan sitten taaskin lapsen mielin avoimin

Mä hiljentyä jouluun tahtoisin

Vaan ajatukset, työ ja arki kiireinen

On sumentaneet lapsen herkkyyden

Mä katson kauan ylös talvi taivaan hämärään

Ja toivon että jouluntähden nään

Tähden tähdistä kirkkaimman

Mä toivoisin hohtavan taas joulun sanomaa

Tähden tähdistä kirkkaimman

Mä tahtoisin johtavan taas vuosisatain taa

Sen lapsenmieli löysi, tuntein vaistosin

Ja tunnelman niin herkän tavoitin

Nyt aikuisena pienen hetken ohikiitävän

Voi löytää vielä tunteen lämpimän

Jos lapsen vahvan uskon vielä löytäisin

Niin joulutähti loistais vieläkin

Se syttyy niille jotka sen vain nähdä haluaa

Ja valaisee vain lapsen maailmaa

san.Vexi Salmi - Tähti, Tähdistä kirkkain

Näinhän täällä käy...

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy.

Joulukuun ensimmäinen päivä. Vielä on monta monta pitkää ja pimeää päivää ennen kuin valo taas voittaa. Marraskuinen aurinko ja kuulaat pakkaskelit värjäsivät maiseman tosi kauniiksi useana päivänä. Jännä miten tämmöisenä tympeänä ja pimeänä vuodenaikana voikin olla niin kaunista, itseasiassa talvinen maisema ei voisi olla kauniimpi kuin mitä se monesti marraskuussa on.

Koirien kanssa olemme tehneet pitkiä lenkkejä järven jäällä ja vaaramaisemissa. Luonnossa on nyt tosi hiljaista, tuntuu että kaikki linnutkin ovat kaikonneet. Ajattelen että tämä aika on levon aikaa, pitää levätä että taas keväällä jaksaa.

Monet ovat kyselleet minulta kuinka koirat ovat reagoineet siihen että yksi on joukosta poissa. On varmaan ollut pettymys kun kerron ettei juuri mitenkään. Rasta oli Sallin mukana onnettomuudessa, rintarinnan syöksymässä tielle toisiaan kirittäen ja kun Salli kolahti auton renkaaseen oli Rasta säästynyt nipin napin. Toki se oli levoton sen illan ja ensimmäisen yön, läähätti varmaan kaksi tuntia onnettomuuden jälkeen. Pari päivää jälkeenpäin se odotti lenkillä Sallia kilpajuoksuun, kääntyili katselemaan takaisinpäin odottaen mistä Salli syöksyy kisailemaan. Se meni ohi pian.

Koirat elävät tässä hetkessä, ei ne murehdi menneitä eikä tietojeni mukaan edes kykene 'ajattelemaan' ihmisen tavoin. Niille riittää että elämä jatkuu arkisin rutiinein, Sallin poistumisen myötä juuri mikään asia ei muuttunut niiden omassa elämässä. Joskus toivon että olisinpa koira.

Viimeisessä kuvassa olemme tyttöjen kans lenkillä jäällä. Ansku sattui Pessin ja Hottiksen kans samaan aikaan Tammelle, kosken rantaan ja ikuisti meidät hienoon kuvaan.

Erkaantumista

Sallin kuolemasta on kulunut tänään viikko. Elämäni raskain viikko.

Erkaannun Sallin läsnäolosta hiljalleen. Joinain iltoina olen itkenyt kuin lapsi, itken koska en muuta voi, muistot ovat vielä liian kipeitä. Onneksi arjen askareet pitävät minut selväjärkisenä ja toki tietynlainen 'jalat maassa' asenteeni koko elämään.

Olen miettinyt paljon elämääni ja koiria ja tätä harrastusta. Koirat on mulle enemmän kuin harrastus, ne ovat elämäntapa. Koirien vuoksi on paljon uhrattu mutta enemmän ne kuitenkin ovat antaneet. Tässä tunteiden ja ajatusten sekamelskassa olen pohtinut koko harrastuksen 'jäähdyttelyä', se olisi luonnollista tehdä nyt kun talossa on kaksi koiraa, toinen pian 'keski-iän' ohittava ja toinen jo vanhus. Eivät enään mitään 'harrastustykkejä' kumpainenkaan.

En voi kuvitella elämää ilman koiria, ne ovat minun perhe, syy jonka vuoksi nousta aamulla. Mutta jaksaako enään heittäytyä niin täysillä kaikkeen, treenit, kokeet, näyttelyt ja suunnitelmat. Jälkeenpäin on helppo huomata miten paljon olin rakentanut yhden kortin varaan, Salliin. Se oli pitkälle minun unelmien täyttymys ja Sallin myötä myös haaveet kasvattamisesta saivat potkua. Nyt kun Sallia ei enään ole, on pudottu niin tyhjän päälle.

Joulukuun alussa tulee 21 vuotta siitä kun ensimmäinen briardini Hani asteli taloon ja minun sydämeeni. En tunne enään tarvetta vaihtaa rotua, kokeilla jotain uutta. Ne 'halut' ovat kaikonneet jo aikoja sitten. Briardissa on jotain niin tuttua ja sellaista karismaa, joka minua suuresti viehättää. On niin paljon avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, yritän olla liikaa suunnittelematta, liikaa innostumatta, ottaa päivän kerrallaan.

Kiitos kaikille ystäville, jotka ovat eläneet mukana tätä surua, kiitos niistä kymmenistä ja kymmenistä viesteistä joita on tulvinut puhelimeeni, tänne blogiin ja facebookiin. Puhumattakaan niistä ystävistä jotka ovat käyneet meillä tai soittaneet mulle, olette kullanarvoisia, puhuminen on auttanut eikä aina tartte olla edes vastauksia, riittää että kuuntelee.
Kotisivut ovat jäässä. Salli tullaan siirtämään enkelikoiriin Hanin ja Petran sivulle mutta elää edelleen vahvasti sivujeni ulkoasussa, kuvissa ja teksteissä. Ja hyvä näin, olihan se yli 4 vuotta osa meidän laumaa jättäen tassunjäljet sekä sydämeeni että Boreabrien tulevaisuudelle - ihanteena jota tavoitella mahdollisessa briardkasvatuksessa.



Viimeinen kuva..marraskuun aurinkoinen päivä tiistaina 9.11 vain kolme tuntia ennen järkyttävää onnettomuutta. Kuvassa onnellinen kolmikko järven jäällä.

Muistokirjoitus

'Kultakimpale'

Tämän bloggauksen piti käsitellä mennyttä kesää ja syksyä koiraharrastusten osalta ja vähän viittailla tulevaisuuden näkymiin ja toiveisiin. Piti.

Tästä tuleekin muistokirjoitus, ei ehkä sellainen 'oikea' muistelma, siihen mulla ei ole vielä voimia mutta tässä surussa rämpimisessä minua auttaa kun saan puhua tai kirjoittaa.

Sallia ei enään ole. Poissa, ikuisesti.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, tyrmistyneenä valvoin koko viime yön ja varmaan seuraavankin. Mulla on koko ajan levoton olo, tunnen Sallin läsnäolon kun se painautuu jalkopäähän nukkumaan tai kiepsahtaa sohvalle viereeni tai kolisten eteisen naulakon alle ja huokaa tyytyväisenä. Tai kuinka se nappaa välillä lelun romukopastaan ja kantaa sitä syliini - vedetään, heitä! Se on vahvasti läsnä vaikka on poissa.

Eilen iltapäivällä klo 16 hämärän aikaan olimme lenkillä Lohinivantien toisella puolen. Pakkanen oli jäätänyt jänkät ja polut mukavaksi kulkea ja iloitsin miten taas aukeaa talvilenkkeilyurat. Ihan reitin alkupäässä Salli ja Rasta syöksyvät pusikkoon, vaikka en siellä mitään havainnut eikä sieltä kuulunut mitään ääniä. Viheltelin koiria pois ja Gipsyn kanssa samalla jatkoimme matkaa eteenpäin. Sitten kuului kauhea rääkäisy - voi ei!! Salli!! Tunnistin sen Sallin hätähuudoksi ja se tuntui tulevan metsästä joka rajoittuu Lohinivantiehen. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Huusin Rastaa ja Sallia nimeltä samalla kun juoksimme Gipin kanssa tielle päin. Rasta tulee vastaan parta huurussa ja läähättäen, Sallia ei näy. Ajattelin että se on taas loukkaantunut jonnekin keskelle metsää ja lähdimme tyttöjen kanssa etsimään halkoen metsää kohti tietä. Koirat vetivät kovasti kohti Lohinivantietä ja lähistöllä olevaa kotimökkiämme.

Sieluuni on ikuisiksi ajoiksi piirtynyt tien pientareella odottava lohduton näky..tumma, liikkumaton hahmo. Huusin Sallia ja siinä juostessani tajusin heti että Salli on kuollut. Polvilleni vajosin siihen rakkaan koirani viereen ja nostin Sallin syliini, silitin vielä lämmintä päätä ja poskea, suusta valui verta. Salli oli jäänyt auton alle ja saanut iskun päähänsä ja kuollut välittömästi, olivat Rastan kanssa syöksyneet tielle metsäkauriin perässä. Paikalle saapui naapurini jonka auton takapenkille nostimme Sallin. Itse juoksin Gipsyn ja Rastan kanssa lähellä olevaan kotipihaan. Kotona terassilla pitelin kuollutta mutta vielä lämmintä koiraa sylissäni. Pertti oli soittanut Raisalle ja yhdessä istuimme siinä järkyttyneinä. Kiedoimme Sallin ruumiin vihreään hakuhuopaan, samaan mikä niin monet kerrat on ollut maalimiehellä piilona hakuharkoissamme. Sallin huopa.

Tiesin että marraskuussa routa ei ole vielä syvällä joten saisimme Sallin haudattua Vaattojärven mummolaan rantakoivikkoon Hanin vierelle. Viimeisen yön Sallin jäähtynyt ruumis makasi huopaan käärittynä omalla kotiterassillaan. Sinä yönä minä en nukkunut lainkaan, lepäsin kyllä Rasta ja Gipsy kainalossani mutta raastava tuska ei anna sijaa unelle tulla.

Tänään hautasimme Sallin isän ja äitin kanssa. Siinä Hanin vieressä on Sallin viimeinen maja. Hautaan Salli sai mukaansa rakkaan Nemo-pehmokissan. Kesällä laitan haudalle kiven, kuten olen tehnyt kaikille rakkaille edesmenneille koirilleni, Rinalle, Hanille ja Petralle.

Minun lapselliseen uskomukseeni kuuluu koirien taivas, sateenkaaren maa, jossa me kaikki kerran vielä kohtaamme.

Salli rakas, sinä puutut niin paljon. Meillä on niin tyhjää ilman sinua.

Minun on pakko lopettaa, suru ja ikävä pakkautuu sydämeen ja kyyneleet sumentavat silmäni. Tiedän että aika parantaa ja järki voittaa tunteen - mutta se ei voita helpolla.

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan"

-Aleksis Kivi

Postilaatikossa...

oli tänään yllätys!

Punainen paketti Kajaanista...vaikkei ole etes joulu, eikä synttärit eikä mikään muukaan merkkipäivä. Salli sai onnittelulahjan HK1:stä Minnalta ja Hunkalta - paketista paljastui vinkulelu, kissa tai hiiri, ihan kumpi vaan. Kiitokset Kajaaniin! Voitte uskoa että lahjan saaja oli iloinen - voe tätä vingutusta! :-/

Sallilla on kotona oma romulaatikko, eteisen nurkassa. Siitä se nappaa aina innostuessaan lelun tai kaksi ja kantelee niitä ympäriinsä tai kirputtaa ja mussuttaa..mutta ei revi, ei ainakaan näitä lujatekoisia koirien leluja, kirpputorilta hommatut pehmolelut sensijaan suolistetaan jossain vaiheessa niiden elämänkaarta.

Paitsi yksi on säästänyt henkensä - Nemo. Se on kirpparilta vuosia sitten eurolla hankittu oranssinkeltainen kissa ja nimensä se tietysti sai Sallin kasvattajan Manen upean Birmakollin mukaan - Glitter's Geronimo eli Nemo! Yhdennäköisyys on ilmiselvää ;-)

Manen Nemo ja Sallin Nemo - pahoittelemme jälkimmäisen likaista kuontaloa, kuvausta varten se pelastettiin ulkoa portaiden alta...